sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Mikä itsetunto?

Nyt tulee pitkää ja raskasta tekstiä, josta kappalejako ja kuvat puuttuvat, eikä täällä olekaan ennen nähty näin negatiivissävyistä tai henkilökohtaista tekstiä, mutta piti vain saada tahkottua tämä tänne sen kummemmin asiaa kaunistelematta.

Ihanaa, vihdoin tulee kesä! Ei kun ei sittenkään. Kammoin jo hellekelejä, jolloin ei millään kykenisi olemaan pitkillä lahkeilla tai hihoilla. Oon jo aiemmin kertonut, että oon puolet elämästäni jojoillut painoni kanssa aika rankastikin. Joka kerta, kun saan painoni kuriin, ajattelen, että ehkä tällä kertaa kykenenkin myös painonhallintaan. Ja boom, kohta ollaankin taas jo monia kiloa painavampia. Reilussa puolessatoista vuodessa oon lihonut ihan älyttömiä määriä, vaatekaapista ei löydy enää kovin monia sopivia vaatteita. Blogissakaan näkyy tuskin koskaan enää koko vartalokuvia, monia kertoja vähemmän kuin kaksi kesää sitten. Kuvia saa ottaa kymmeniä ja taas kymmeniä kunnes tulee edes pari, jossa en ole rantautuneen valaan näköinen ja jonka kehtaa julkaista. En oo ollut näin iso kahdeksaan vuoteen. Oon aina rakastanut minihameita, mutta enää en suostu käyttämään muuta kuin polviin asti tai polvien yli ulottuvia hameita. Kammoan ajatustakin hihattomista paidoista, T-paidat vielä menee juuri ja juuri. Käytän joko verkkareita tai löllöjä maastohousuja. Viimeisen kuuden kuukauden aikana ne kerrat, jolloin oon pitänyt tyköistuvaa paitaa, voidaan lukea yhden käden sormilla. Oma koko on hävyttömän paljon päivän aikana mielessä. Oon aina tarvinnut ihan hirmuiset itkupotkuvihaanitseäniraivarit ennen kuin taas ryhdistäydyn, mutta niitä ei ole kuulunut. Ja vaikka kuuluisikin, pari vuotta eteenpäin ja todennäköisesti oon taas samassa tilanteessa. Eikä siinä, yhtälailla normaalipainoisena ja hyvässä kunnossa ollessani koin olevani lihava ja kaveriporukan tytöistä suurin. Ja kun kuitenkin oon ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen koko elämäni, luulisi tähän olevan jo tottunut. Muutamia kertoja tässä reilun 1,5 vuoden aikana oon saanut itseni käymään salilla noin kuukauden verran ja samalla syönyt terveellisemmin ja vähemmän, mutta se on nopeasti lopahtanut. Oon koittanut nyt kesää kohden ajatella, että Suomen kesä on lyhyt, pitäisi osata nauttia siitä, olla ajattelematta sitä miltä näyttäisin esimerkiksi kesämekossa. Ja sitten nään taas hyllyvät allini, suurentuneen vatsan, turvonneet pohkeet ja muhkuraiset reiteni, joita en saa survottua minnekään ihmismäisen näköisesti. Ja millä mä lohdun itseäni? Ruoalla! Millä mä juhlin? Ruoalla! Miksi sitä ihminen stressaa omasta ulkonäöstään näin paljon, kun kuitenkin tietää, ettei ketään muuta kiinnosta? Mulla on kaiken kokoisia ja näköisiä kavereita enkä mä määrittele niiden ihmisarvoja koon mukaan. Eikä nekään mun. Ja silti oon yhä useammin ulos lähtiessäni miettinyt, että mihinköhän kaapuun sonnustautuisin ja keitäköhän on paikalla. Että jos on joku, joka ei ole nähnyt mua aikoihin, se aivan varmasti huomaa kuinka valtavasti oon lihonut ja alkaa siitä jonkun kanssa supisemaan. Suoraan sanottuna vihaan kaulasta alaspäin kaikkea itsessäni lukuun ottamatta hassun pientä kengänkokoani, joka tosin sekin näyttää naurettavalta, kun jalat on muuten hervottoman kokoiset. Pidän hiuksistani ja kasvoistani. Mulla on asiat hyvin; oon terve, läheiset ihmiset ovat terveitä (mikä ei ole itsestäänselvyys: viime vuonna isä sairastui syöpään ja selvisi siitä, tänä vuonna saman tempun teki poikaystävä), mulla on vakituinen työpaikka, pitkäaikainen parisuhde ihanan ihmisen kanssa, asutaan kauniissa omistusasunnossa ja mulla on hassut eläimet, jotka saa mut hymyilemään, sama vaikutus on hyvillä ystävillä. Joten häh, miten joku paino voi vaikuttaa näin masentavasti ihmiseen? Aikuiseen jalat maassa olevaan suht fiksuun ihmiseen. Kysyn vaan. Ensimmäisen maailman ongelmia. /end of rant

14 kommenttia:

  1. Aikoinaan paino vaikutti mullakin ihan samanlailla ko sulla, sitten musta vaan tuli vanha ja lopetin välittämästä :D Tottakai niitä huonoja ajatuksia tulee edelleen...Tsemppiä, olet ansainnut olla onnellinen kokoajan :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut... mut... mäkin oon jo vanha! :P On se välillä hankalaa olla nainen.

      Poista
  2. tiedän niin tuon tunteen, oli hauskaa lukea miten joku muukin ajattelee asioista samalla tavalla ku itte :) itse meinaan kirjoitin samasta asiasta juuri viime perjantaina omaan blogiini:http://werewolf-88.blogspot.fi
    Itse olen myös turvonnut tässä viimeisen vuoden aikana kaksi vaatekokoa ja ottaa mielen päälle niin pirusti, vaikka jokku voisi sanoa ettei vielä muka ole läski niin kyllä sitä vain ylipainonpuolella hyllytään ja reilusti ja itse sen huomaa ettei tunne kehoa omakseen, saatikka ahdistuksesta joka iskee kaupoissa kun mikkään vaatteet ei mahdu ja näyttää aivan idiootilta päällä! :( tuossa viimeviikolla erehdyin katselemaan kaksi vuotta vanhoja valokuvia jossa olin 15 kiloa laihempi ja voi ihan myöntää että kyllä siitä poru pääsi...

    Tsemppiä hirmuisesti ajatustesi kanssa <3 sinä olet ainutlaatuinen ihminen painosta riippumatta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, menipä yks yhteen. :o Sympatialäpsyt meille!

      Poista
  3. Tiedän tunteen, nimim. vuosi sitten 10kg kevyempi ja silloin jo pohdin tosissani josko tursuilen, kun oikeasti olin aivan normipainoinen. Toisaalta "teko"syynä käytän, että viimeinen vuosi oli yksi rankimmista minulla koskaan ja kaikenlisäksi olen vihdoin onnellisessa parisuhteessa, jossa mies on aivan hulluna minuun tämänkin kokoisena. Kyllä tää aina tästä, kovasti tsemppiä siulle mielialan buustauksen kanssa! :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää painojutut on ikävän yleinen naisten vaiva. :/ Mut näillä mennään. Toivottavasti sulla jäi ikävät jutut viime vuoteen ja tämä vuos on pelkkää aarinkoa! :)

      Poista
  4. Jotkut asiat vaan ottavat aikaa, useita vuosia, ennen kuin se balanssi löytyy. Itse olen nykyään melko lailla todella tyytyväinen kroppaani, mutta akne ja hiusten huono kunto ((ja iso kengän koko :D)) välillä ahdistavat todella paljon. Juuri näinä hetkinä yritän keskittyä niihin asioihin mitkä ovat hyvin. Keskittymällä ja olemalla kiitollinen niistä asioista jotka ovat hyvin ja jotka jo näyttävät kivalta saat varmasti fiilistä paremmaksi. Sitä kautta löytyy myös voimia ei-niin-miellyttävien asioiden hyväksymiseen ja muuttamiseen. Älä anna painoasioiden lannistaa sua vaan nauti kesästä ihan niin kuin ennenkin! Tsemppiä!
    t:Memmu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sun pituisella naisella voikaan mitään 37 jalkaa olla. Et pysyis ees pystyssä. :P Kesä ja lämpö on väistämättömät, siispä koitan nauttia. :)

      Poista
  5. Joo samassa veneessä ollaan.Viimisen 1,5 vuoden aikana on aikanaan vaivalla aikoinaan puotetut 10 kiloa tulleet takaisin. Masentaa kattella jotain 60 kilosia kuvia kun nyt hyvä jos mahtuu ketjuliikkeiden vaatteisiin tällä kropan massalla. Siinä oot kyllä oikeessa, että muitten vartaloita ei tule katsottua kritisoivasti, mutta omaa kyllä katsoo kun vierasta sikaa, kun peiliin uskaltautuu vilkaisemaan. Kuvat itsestäni ovat olleet blogipostauksissa vähemmässä määrin, sillä en tykkää nähdä itseäni tämännäköisenä. Sitä vaan ettii isoimman mustan säkin mikä kaapista löytyy ja sillä mennään. Jännä vielä, että painavimmillaan kun on painanut sen melkein 90kg, niin pienetkin notkahdukset ylöspäin aiheuttavat pelkotiloja siitä, että kaikki tulee takaisin.

    Jotenkin sitä on oppinnut antaa itelle toistaalta myös löysää vähäsen, silloin 60kg painosena kävin nyrkkeilemässä 2-4krt viikossa ja niinä päivinä kun en nyrkkeillyt, kävin 1-1,5h mittaisilla lenkeillä enkä syönyt 9 kk aikana edes yhtä keksiä. Enkä haluaisi myöskään olla se ihminen nyt. Hankala on tasapainoitella ja koittaa kertoa itselleen päivästä toiseen, että kaikki on hyvin ja maailma makaa tasapainoisesti. Ikinä en ole itseäni mitenkään rumana pitänyt, päin vastoin, mutta aina on se muutama (kymmenen) kiloa liikaa.

    Että sympatiatsempit, tätä on liikkeellä etkä ole yksin! Ja kesä tulee aina joka vuosi, vois skipata suoraan keväästä syksyyn ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasapainottelu nimenomaan on se hankala juttu; joko on niitä X kuukauden settejä, jolloin käyn 4-5 kertaa viikossa salilla ja pidän karkkipäivän sunnuntaisin, tai sit en käy ollenkaan salilla ja syön mm. kaiken. Saakeli. Olis paljon helpompi, jos ruoka ei ole hyvää. Kuten esim. pinaattiletut puolukkahillolla, hyi. Mut kesää ei skipata, siitä nautitaan vaikka hampaat irvessä, niistä jokaisesta parista päivästä! :P

      Poista
  6. Tutun oloista tekstiä.

    Kesällä 2007 painoin enemmän kuin koskaan aikuiselämäni aikana, 72,9 kg. Pituutta minulla on huimat 159 cm, joten siitä voi laskea, että ylipainoa ihan todella oli. Syksyllä 2007 aloin laihduttaa, ja kesällä 2008 painoin alle 50 kg. Syksyllä 2008 painoin jo alle 45 kg, ja silti näin itseni liian lihavana. Syömishäiriöpolin odotusaulassa istuessani mittailin katseellani muita potilaita, ja ajattelin olevani ylensyöneen valaan näköinen muihin verrattuna.

    Vähitellen paraneminen alkoi mutta syömishäiriöinen ei koskaan pääse eroon raidoistaan. Oma peilikuva on vääristynyt for good, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon oikeasti painaa.

    Firman kevätjuhlissa en edes huomannut että olisit muka jotenkin lihonut. Olit ainakin minun silmissäni ihan yhtä ihana ja kaunis Marjut kuin aina ennenkin, eli väittäisin ettei kukaan muu katso sinua yhtä kriittisesti kuin sinä itse. :) Nyt vain rohkeasti pukeutumaan nätteihin vaatteisiin kesällä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka mä näinkin itseni silloin pari vuotta sitten muita isompana ni silti koin, että se silloinen kilomäärä oli mulle hyvä, Mun pitää ensin hommata mulle mahtuvia nättejä kesävaatteita, jotta voin pitää niitä. Kaupoilla käynti, hnggh... ;___;

      Poista
  7. Voi, samassa veneessä ollaan. Mulla kesti kolme vuotta pudottaa painoa 20 kg, ja vuoden aikana ne on kaikki tulleet takaisin. Ensimmäinen 7 kg tuli yhden viikon aikana, 15 kg parissa kuukaudessa vaikka en mitenkään hirveesti porsastellutkaan vaikka niin vois luulla. Sen jälkeen tuli sellanen haistakaakaikkivittu-fiilis eikä mikään enää kiinnostanut, ei ruokavalion syynääminen eikä varsinkaan liikkuminen. En oo yli vuoteen kuntoillut oikeestaan yhtään. En vieläkään tiedä mitä asian suhteen tekisin, kun ei mullakaan oo näkynyt niitä itkupotkuraivareita tai muitakaan, mitkä saisi mut uudelleen liikkumaan joka päivä.

    Mulla ei onneksi kauheen usein tuu sellaisia kropansyynäyskohtauksia peilin edessä, vaan voin mennä bikineissä rannallekin, vaikka tiedän näyttäväni maitovalaalta siellä. Mutta kyllä se masentaa aivan helvetisti, että vaivalla laihdutetut kilot tuli silmänräpäyksessä takaisin. Se, että kaikki kehui kuinka hyvältä näytin kun olin saanut kiloja pois, ja sitä epäonnistumisen fiilistä kun oon takaisin lähtöpisteessä... Ne kaikki tavoitevaatteet jotka oli ihan parista sentistä kiinni ettei mennyt päälle silloin.

    Btw. en tiennyt että Eetukin on sairastanut syöpää... hyvä että kaikki ok nyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teoriassahan tiedän aivan hyvin, et miten ja mitä pitäis syödä, paljonko missäkin on kaloreita ja että pitäisi liikkua yms yms. En muista kuinka monta kertaa oon aina sen about saman kaksinumeroisen kilomäärän pudottanut ja saanut takaisin ja pudottanut ja saanut takaisin... Ja joka kerta miettinyt, että ehkä tää on nyt se kerta, kun painonhallintakin onnistuu. Vaikka salilla ja ryhmäliikunnoissa käyminen olikin ihan jees ni oli se aina suoritus, eikä semmosta jee lähden salille wohoo bestest. Kyllä se sohva aina voittaisi, jos en yhtään välittäisi ulkonäöstäni.

      Tuossa keväällä oli tämä toinen sairastaminen, mutta onneksi päästiin aika helpolla ja seurannoilla jatkuu.

      Poista

Pidäthän kommentoinnin asiallisena. Kiitos viestistäsi! :)