tiistai 29. marraskuuta 2016

Omalla tavalla / Vastarannan kiiski

En tykkää valvoa pitkään. Mun arki-iltoja lyhentää se, että tahdon noin 10 tunnin yöunet (20-06) ja ennen yöpuulle käymistä tarvitsen aikaa rauhoittua sängyssä loikoillen ja esimerkiksi lukien. Ja melko hurjaksi väitän viikonloppua, jos en ole puoleen yöhön mennessä unessa. En tykkää lähteä arki-iltaisin pois kotoa, ja mulle ilta alkaa kello kuudesta.

Mulla ei ole koskaan ollut älypuhelinta ja oon voimakkaasti sellaisen hankkimista vastaan. Kaverit ehdotti, että entä jos porukalla ostevat sellaisen synttärilahjaksi. Sanoin, että myyn eteenpäin. Mulle riittää, että pystyn kännykälläni soittamaan ja pistämään viestiä ja siinä on herätyskello ja kalenteri, eikä sitä tarvitse ladata kuin kerran viikossa. En halua muuttua niska vääränä internettiä joka paikassa (etenkään kavereiden seurassa) selaavaksi zombiksi. Tästä syystä kaikki instagramit tai snapchatit on ihan utopiaa mukaan. Mitä noita nyt on. En ole ihan perillä. Mutta eipä sitä tarvitsekaan itseään tyrkyttää joka luukusta. Tosielämän esimerkki: sain tekstarin "Miksei sulla oo whatsappia?" ja ei kun äkkiä googlettemaan äkkiä mistä on kyse.

Kamalan määrän ihmisiä aamu ei lähde käyntiin ilman kahvia. Mun lähtee. Hyi mitä myrkkyä! Sama pätee teehen, ei maistu hyvältä. Limutkaan ei mene alas. Tai alkoholi. Nautin nesteeni veden ja mehun muodossa. Oon tosi huono juomaan noin yleensäkin. Itse asiassa vasta 1,5 vuotta takaperin opettelin väkisin juomaan 1,5 litraa vettä päivässä. Oli hankalaa, mutta nykyään onneksi menee helposti, vaikka siihen pitää edelleenkin erikseen kiinnittää huomiota.

Mulla ei ole spotifyä. Mulla ei myöskään ole mitään mukana kannettavaa musiikintoistolaitetta kuten siihen soveltuvaa puhelinta tai mp3:sta. Kotona ei ole levysoitinta. Lähinnä autossa kuuntelen musiikkia, levyjä ja radiota. Kotona oikeastaan harvemmin, joskus koneelta. Viimeksi 17-vuotiaana bussilla Lohjalle opiskeluahjoon kulkiessani pidin musaa (kannettavaa CD-soitinta) mukanani. Sinänsä aika jännä, kun kuitenkin musiikki on ihan oleellinen osa mun elämää. Nyt kun oikein asiaa ajattelee, on auto ainoa paikka, jossa voi rauhassa kuunnella. Kotona tulisi häärättyä samalla kaikenlaista.

Pk-seutulaiseksi olen outo sillä tavoin, että käytän mahdollisimman vähän julkisia. Aina autolla joka paikkaan. Oon nyt asunut täällä uudessa kämpässä kaksi vuotta ja osaan nimetä tasan yhden bussin, millä tästä pääsee keskustan suuntaan, senkin opin vasta pari kuukautta takaperin. En tiedä mitä busseja tänne tulee ja mistä päin. Jos näen tarpeelliseksi, jätän auton Leppävaaran asemalle ja otan siitä junan keskustaan, busseja välttelen. Aika on mulle tärkeää ja se, että pääsen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti paikasta A paikkaan B. Plussaa on, että saan olla rauhassa, istua yksin, räplätä radiota, säätää lämpötilaa etc etc. En pidä väenpaljouksista, tuntemattomien ihmisten vieressä istumisesta, ihan noin niinku ylipäätänsä julkisten käytöstä, mutta en etenkään viikonloppuiltaisin. Ihmiset tulee liian lähelle, käyttää liikaa hajusteita, puhuu liian kovaa puhelimeen/toisillensa, jotkut koittaa viritellä (epätoivottua) keskustelua. Mässyttää, mussuttaa, puhisee ja pihisee.

En kestä MM-lätkää. En voi olla edes samassa tilassa, jossa sitä katsotaan. Olen aina vastustajan puolella. Itseasiassa kaikki käy, kunhan Suomi ei voita kultaa, jotta saan taas vuodeksi rauhan. Toukokuut on aina ihan kamalaa hössötystä, ei voi avata uutisia tai somea ilman, että lätkäjuttuja hyppää naamalle. Siis lätkä on hyvä harrastus, mutta kun on kyse MM-peleistä, suomalaiset sekoaa ihan täysin. Hermojen päälle käyvää hössötystä. Vähän niin kuin tällä hetkellä ärsyttää Saara sitä, Saara tätä, Saara Saara Saara Saara. Kiva, että suomalainen pärjää, mutta kun tätäkin tyrkytetään joka suunnasta niin maan helkusti.

Tähän loppuun sitaatti Eetulta vuosien takaa: "Sä oot kivoin ja vaikein nainen, jonka tunnen." Minun tapa, paras tapa!

torstai 24. marraskuuta 2016

Olen luovuttaja

Idea 23.11.2012
"Kello kahdeksaan mennessä aamulla olin ehtinyt tilata elinluovutuskortin ja päättää meneväni ensimmäistä kertaa verenluovutukseen, jahka tällaiseen ilmestyy kätevä tilaisuus Leppävaarassa. Tämä kaikki vartti sen jälkeen, kun olin sattumalta tuuminut, että mikäköhän mun veriryhmä mahtaa olla."

Eka kerta 7.11.2012
"Oman veriryhmän pohdinta parin viikon takaa johti siihen, että löysin itseni perjantaina klo 14 Sellosalista verenluovutustilaisuudesta. Buu kaikille, jotka eivät tulleet mukaani. Pyysin eksää henkiseksi tuekseni, mutta sainkin eksän nykyisen.

Viimoseen asti en tiennyt saisinko luovuttaa verta, koska mun hemoglobiini on ollut nuoruusvuosilta lähtien joka kerta mitatessa raja-arvoinen. Alun lappusten täyttämisen jälkeisessa haastattelussa otettiin Hb ja se olikin 130! Hypännyt kymmenen pykälää! Eiku potslojoks pedille.

Ensin ei suonta löytynyt niin millään, vaikka hoitaja koitti kummastakin kädestä, joutui pyytämään vähän kokeneemman paikalle, että saatiin homma käyntiin. Eikä siinä nokka tuhissut kuin vajaa 10 min, jahka asiaan päästiin.

Luovutuksen jälkeen piti 5 min vielä maata aloillaan ennen kuin sai nousta. Ja vielä ennen liikkeelle lähtöä juoda mehua. Jota toki join jo ennen luovutustakin. Sitten parhaaseen osuuteen! Free (no ainakin sort of) foooood!

Kävin tän jälkeen vielä kaupassakin, eikä missään vaiheessa huipututtanut, heikottanut tai muutenkaan olo tuntunut mitenkään normaalista poikkeavalta. Olen supersankari!"


Siitä se sitten lähti. Oon käynyt verenluovutustapahtumissa Leppävaarassa ja Nummelassa ja Veripalvelun toimipisteissä Sanomatalolla ja Isossa Omenassa, jälkimmäisessä useimmiten. Yleensä on mennyt hyvin, mutta on ollut epäonnisiakin kertoja: viime kerralla oli hemoglobiini liian matala, kerran jouduttiin luovutus keskeyttämään liian hitaan virtauksen takia (se vajaa puoli litraa pitää saada kerättyä max 12 minuutissa) ja viimeisimmässä luovutuksessa jouduttiin vaihtamaan kyynärtaipeesta toiseen kesken kaiken, silloin saatiin luovutus kuitenkin onnistuneesti päätökseen. Useimpina kertoina kuitenkin luovutus on mennyt joutuisaan ja kommelluksitta. Koskaan luovutus ei ole ollut epämiellyttävää, eikä jälkeenpäin ole ollut huono tai muuten poikkeava olo.

Alunperin tein tämän, jotta saisin tietää mun veriryhmäni (vain parasta A+ luokkaa minussa) ja "no voishan sitä kokeilla", mutta koska luovutus oli sen verran vaivatonta ja yhdellä pienellä teolla autoin kolmea ihmistä luovutettu veri jaetaan osiin punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi), olenkin tuosta lähtien käynyt luovuttamassa aina mahdollisuuksien mukaan. Kaksi vuotta takaperin tähän tuli henkilökohtainenkin aspekti, kun isä sairasti syöpää ja ihan konkreettisesti näki miten se luovutettu veri auttaa.


Viimeksi olen päässyt luovuttamaan helmikuussa. Toukokuussa hemoglobiini oli liian matala, vaikka näiden muutaman vuoden ajan hemoglobiini on aina noussut takaisin ylös niin rautakuurilla (jonka saa luovutuksen yhteydessä hoitajalta) kuin ilmankin. Seuraavan kerran olisin saanut koittaa luovutusta 8/2016, mutta heinäkuussa otetun tatuoinnin takia tuli 4 kk karenssi. Se olisi loppunut 21.11., mutta Ukrainan reissun takia tuohon piti vielä lisätä pari viikkoa. Seuraavan kerran menen siis luovuttamaan vajaan parin viikon päästä.


Miten homma toimii?
Ensin teet netissä Sovinko luovuttajaksi-testin. Veripalvelun tiloissa käynti alkaa vastaanottotiskille ilmoittautumisella, henkkarit mukaan! Tiskiltä saat terveydentilakyselyn, jonka täytettyäsi käyt kyselyn läpi hoitajan kanssa. Keskustelu käydään kahden kesken ja samalla mitataan hemoglobiini (naisilla luovutusraja on 125-175 ja miehillä 135-195). Jos Hb on hyvä ja kyselyssä kaikki oolrait, pääset luovuttamaan. Itse luovutus ei kestä kuin 5-10 min, jonka jälkeen lepäät hetkosen vielä luovutuspedillä ennen kuin pääset ruoan pariin. Veripalvelu tarjoaa pientä naposteltavaa. Mumsmums.


Donating blood since 2012. You should too. Just a tiny little effort from your side saves lives.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Hautajaiset-aistikauhuesitys

"Viimeinen vuoro-esityksestä järjestettiin neljä loppuunmyytyä esityskautta ja sen kävi kokemassa yli 3000 kauhufania. Saamme edelleen kyselyitä uusista esityskausista. Teatteri Tuike vastaa nyt yleisön tarpeeseen ja toteuttaa täysin uudenlaisen kauhuesityksen. Hautajaiset hyödyntää laajasti haju-, kuulo- ja tuntoaistin lisäksi nyt myös näköaistia."

Käytiin kokemassa Maijan kanssa tuo Viimeinen vuoro vuosi sitten, siitä lisää TÄÄLLÄ. Tuolloin missasin kolme ensimmäistä kautta, mutta viimeisellä viimeinen olin nopea ja sain lipun ennen kuin ne myytiin loppuun. Tällä kertaa olin fiksu ja mulla on facebookissa kyttäyksessä Teatteri Tuikkeen sivut, jottei mitään mene ohi. Ostinkin lipun samantien, kun ne tulivat myyntiin. Ensimmäinen esitys oli viime perjantaina, me käytiin se Maijan kanssa lauantaina katsomassa.

"Muistotilaisuus on päättynyt. Vieraat ovat lähteneet. Katsojat joutuvat mukaan ahdistavaan tapahtumaketjuun, josta ei ole poispääsyä. Katsojia ei esityksen aikana satuteta, eikä heidän omaisuuttaan vahingoiteta. Mutta heihin saatetaan koskea…"

Lauantaina alkuillasta ajeltiin Maijan kanssa Teatteri Tuikkeen tiloihin. Yleisökapasiteetti oli näytöksessä mukavan pieni ja esitys kesti hippasen vajaan tunnin. Alkuun mua hermostutti melko paljon, kun en tiennyt mitä tuleman piti, kämmet hikoili ja koitin nähdä jokaisen kulman samaan aikaan ja pitää kaikkea silmällä. Loppua kohti rentouduin aika hyvin, jopa niissä osuuksissa, kun muhun koskettiin. Edellisvuoden näytöksessä osasin ennakoida tulevat kosketukset, kun takana istuva nainen kiljahti silloin joka kerta. Nyt fiilistä vei takavasemmalla istuvat tyypit, jotka supisivat ja hihittelivät keskenään useampaan otteeseen. Heidän takiaan en saanut pidettyä kiinni tunnelmasta, vaan palasin koko ajan siihen faktaan, että tää nyt on vaan näytelmää. Normaaliin teatteriin verrattuja näkö- ja kuuloaistin lisäksi käytettiin hyväksi tunto- ja hajuaistia ja vaikka kovasti esityksestä tykkäsinkin, ei tuo hajuaistihomma toiminut niin hyvin tässä verrattuna viime vuoteen, kun oltiin näköaisti otettu pois. Kauhean kiva kuitenkin, kun tehdään vähän erilaisia juttuja, normaali teatteri onkin niin last season. :') Parempi olla kuitenkaan kertomatta oikeastaan melkein yhtään mitään, oli juur hyvä, että tiesi lähinnä nui kaksi lausetta, jotka on tuolla aiemmin: Muistotilaisuus on päättynyt. Vieraat ovat lähteneet."

Jos tää jotakuta sattuu kiinnostamaan, hopihopi! Esityksiä on vain kolmena peräkkäisenä perjantaina ja lauantaina ja vapaita paikkoja on enää tulevan viikonlopun näytöksiin.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Koulutus, työhistoria ja raha-asioita

Koulutus:
Länsi-Uudenmaan koulutuskeskus, Lohja 08/2002- 06/2005, toimistopalvelut ja tietohallinto, merkonomi

Merkonomikoulutuksen työharjoittelupaikat:
XXX (hygieniatuotteiden valmistaja), Veikkola 04/2005-6/2016

asiakasrekisterin päivitys, tilausten vastaanotto ja kirjaus

Fortum Oyj, Nummela 02/2004-04/2004
toimistotehtäviä, arkistointia, tietokonetehtäviä

XXX (musiikkialan yritys), Nummela 11/2002-12/2002
asiakaspalvelua, kassahenkilön toimet, tilausten teko

Työpaikat:
Fortum Oyj, Nummela 06/2004-07/2004
toimistotehtäviä, arkistointia, tietokonetehtäviä

HUS Jorvi, Espoo 07/2006
osastonsihteerin avustavat tehtävät

XXX (liikelahjayritys), Espoo 11-12/2006
pakkaaja, keräilijä

HUS Naistenklinikka, Helsinki 03-08/2007
tekstinkäsittelijä

HUS Syöpätautien klinikka, Helsinki 09/2007-06/2011
tekstinkäsittelijä

XXX, Helsinki 7/2011-
tekstinkäsittelijä


Kuvat on tiistailta. Eetulla oli iltavuoro, joten hän ehti ottamaan parit kuvat kesken mun työpäivän eli ihan on autenttinen työboogie päällä. :)

Entisistä työnantajista isoimmat nimet jätin näkyviin. Kaipa nuo muutkin on halutessaan helppo kaivaa esille. Työhistoriasta voi nähdä, että merkonomiksi valmistumisen jälkeen mulla oli yli puolitoista, lähes kaksi vuotta vaikeuksia saada työpaikkaa. Oli vain kahdessa paikassa hetken aikaa kiireapulaisena. Mua hävetti ihan kauheasti olla niin pitkään työtön, juuri valmistuneena. Olisi pitänyt saada jotenkin "oikea" elämä rullaamaan, mutta kun ei. Asuin vanhempieni luona, työttömänä. En kokenut olevani maailmassa relevantti. Vältin aihetta kavereiden keskuudessa. Itkin asiaa silloiselle kumppanilleni. Toisaalta mua ahdisti ajatus oravanpyörään joutumisesta. Ei ollut hyvä olla.

Tästä eteenpäin onkin jo osalle tuttu tarina, täällä aiemmin kerrottua, mutta kerrataan!

Jorvissa työskennellessäni elämä sai ihan uuden suunnan. Kuulin ensimmäistä kertaa tekstinkäsittelijän työstä ja olin samantien täysin myyty. Itsenäistä työskentelyä ja vähän ihmiskontakteja. Tekstinkäsittelijä purkaa lääkäreiden saneluita: käyntejä, kirjeitä, lähetteitä, todistuksia etc. Kolmannella yrittämällä sain Naistenklinikalta töitä, sijaistin siellä puoli vuotta. Halusivat pitää mut talon sisällä ja kirjoitin uuden sopimuksen jatkumaan heti edellisen päätyttyä, mutta vaihdoin Syöpätautien klinikalle. Olin löytänyt paikkani. Vaihdoin kuitenkin työpaikkaa reilun neljän vuoden jälkeen mm. paremman palkan, joustavamman työajan ja bonuksien perässä, asiaan vaikuttivat myös vanhassa työpaikassa tapahtuneet/tapahtuvat muutokset. Enivei. Samaa hommaa, eri mesta. Päätin Syöpisurani kolmen viikon palkalliseen kesälomaan ja viikon työttömyyteen, koska tahdoin venyttää kesälomaani kuukauteen ennen uudessa paikassa aloittamista.

Kaksi vuotta sitten kesällä toimisto muutti kolmatta kertaa kahden vuoden sisällä, minä en. Aloitin ensin etätyöt porukoiltani käsin. Tilanne oli se, ettei toimiston uusi sijanti miellyttänyt, olimme paraikaa etsimässä Eetun kanssa uutta asuntoa ja äiti ehdotti, että jospa tekisin heidän luonaan töitä siihen asti, kunnes asiat lutviutuisivat. Isäni sairasti silloin syöpää ja senkin takia ajatus perheen lähellä olemisesta kuulosti hyvältä.

Neljän kuukauden kuluttua olimme muuttaneet uuteen asuntoon ja sain aloitettua täältä uudesta kodista käsin työt 11/2014, kaksi vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut - lähemmäs kymmenen vuodenkin jälkeen tekstinkäsittelijän työ tuntuu omalta, tätä on mukava tehdä, päivät kuluvat nopeasti, olen hyvä tässä. Kahden vuoden etätyöskentely kotoa käsin on vieläkin mukavaa, mulla on motivaatiota tehdä töitä, eikä mulla ole koskaan ollut sitä ongelmaa, että kotona huomio kiinnittyisi kesken kaiken muuhun kuin työhön tai sohvan/sängyn veto olisi liian kova. Töihin ei tarvitse laittautua mitenkään ja työmatka mitataan metreissä. En ole koskaan ollut mitenkään social butterfly tai tehnyt työkavereista kavereita, joten sosiaalista aspektia toimistossa ei ole ikävä. Tauoilla ehdin huolehtia kodinhoidosta ja näin ollen työpäivän päätyttyä olen vapaa kaikista velvollisuuksista. Noita asioita juurikin on multa usein kysytty - saanko kotona mitään tehtyä ja enkö ole yksinäinen. Muuten tästä alasta on tiedusteltu, että eikö mulla oli etenemismahdollisuuksia ja eikö päivästä päivään samanlainen työ käy tylsäksi, miten kehityt työssäsi. Ei käy tylsäksi, kehittyminen on lähinnä sitä, että oppii uutta sanastoa, uusien asiakkaiden ohjelmia ja on nopeempi nopeempi nopeempi, mutta ei sen kummempaa. Etenemismahdollisuuksia olisi, mutta ne eivät mua kiinnosta. En missään nimessä tahdo olla kenenkään pomo. Rakastan rutiineja ja omaa rauhaa ja tää on just sitä. ^^ Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta vielä en ole ehtinyt kyllästyä tähän hommaan, joten jatketaan samaan malliin! :)


Sen verran vielä opiskelusta, että mulla ei missään vaiheessa merkonomiksi valmistumisen jälkeen ole tullut mitään innostusta jatkaa opintoja. Ei ole tullut vastaan sellaista alaa, että olisin jaksanut mennä kuluttamaan koulunpenkkejä useaksi vuodeksi ja elää lähinnä tukien varassa. Vasta vanhemmiten tajusin, että porukkahan oikeesti opiskelee ja paljon, monen moni kaveri käy tai on käynyt korkeakoulun ja löytyy jos jonkinlaista nimikettä.

Mulle taloudellinen vakaus on todella tärkeää. Musta tulisi varmasti hirmuinen stressipallo, jos jostain syystä joutuisinkin työttömäksi tai löytäisin vain määräaikaisia töitä. Nyt olen ollut vuosikausia tilanteessa, jossa haluankin olla eli jossa olen saanut asuntolainan ja mulla on kaunis oma koti. Voin käydä kaupassa laskematta jokaista kulutettua senttiä. Voin lähteä vaikka leffaan tai ulos syömään miettimättä onko mulla varaa. Matkailuun raha ei ole esteenä, mutta toki töissäkäyvänä on vain tietty määrä palkallista lomaa käytettävänä. Laitan kuukausittain mahdollisimman paljon rahaa säästötilille tulevia, mutta ei vielä edes suunnitteluasteella olevia ulkomaanmatkoja varten ja "pahan päivän varalle". Vaikka sanoinkin, että voin tehdä sitä ja tätä miettimättä kustannusta, olen todellisuudessa kyllä hippasen pihi, mulla on tietty kuukausibudjetti ja suurinta lystiäni onkin kasvattaa säästötiliä. :')

Nyt tuli ehkä aika raskas ja pitkä teksti, vaikka koulu, työ ja raha aiheena liittyykin jokaisen elämään. Kepeämpää viikonloppua kaikille!


About my working history. By the age of 18 I'd had one summer job and a couple of jobs that were related to school: on-the-job learning. After graduating I had a hard time getting employed. In almost two years I just had two short temporary jobs. That changed when I heard there's a thing called medical transcriptionist! Independent working on a computer with very little social contact. I applied for the job two or three times to Helsinki University Hospital before I got in. And that was it. I liked it and I'm still on that road after 9,5 years. I did change to another employer five years ago, but I'm still doing the same job, but with better paycheck and flexitime. Two years ago I started teleworking although I used to think strongly that home and work should be kept separated. I've have people ask me can I even get anything done (yes, I'm one of the fastest writers in the company) and don't I miss interacting with co-workers (definitely no). For now I am very pleased with my work situation. ^^

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Haluatko joulukortin?

Lähitulevaisuudessa mulla on suunnitelmissa perinteinen yhden hengen opintoretki Sinelliin aiheena "miten saada mystisesti aikaa ja rahaa katoamaan, vaikka suunnitelmissa on vain pikapyrähdys ja pari asiaa ostoslistalla".

Viime vuoden askarteluhuumassa keittiönpöydän vallanneen ei-niin-hallitun kaaoksen keskellä (tähän aikaan olin jo saanut suurimman osan korteista tehtyä, apua!) sain idean lähettää joulukortit myös niitä haluaville lukijoille, koska kuinka siistiä löytää kortti kaiken maailman mainosten ja laskujen seasta. Tuli hyvä mieli, kun sai ilahduttaa ja minäkin ilahduin, kun kortin saatuaan ihmiset niistä kiittelivät.

Kommentoithan alle nimesi ja osoitteesi, jos haluat joulukortin. En julkaise kommentteja kaikkien nähtäväksi, otan vain itselleni tiedot ylös. Kortit lähtevät postiin viimeistään 14.12., jolloin ne ehtivät ennen joulua perille.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Night Visions Festival

Olin aikatauluttanut perjantaini täydellisesti, mutta elämä tuli väliin. Bussi oli 10 min myöhässä ja matka keskustaankin kesti 10 min pidempään. Eli se puoli tuntia mitä olin aatellut, että mulla on aikaa ostaa leffakarkkia, ottaa rauhallisesti, siirtyä teatteriin ja saada hyvä paikka, lyhenikin 10 minuuttiin. Reippaasti töpöttelin suoraan Kinopalatsille ja saliin 2. Seuralaisellanikin oli bussi myöhässä ja hän missasi pätkän leffan alusta.

Ensimmäinen leffa oli nimeltänsä Pet, siinä näytteli Sormusten herroista tuttu Dominic Monaghan. Tämä oli perjantain leffoista paras. Semmonen ihastumis-stalkkaus-kidnappaus-tapaus. Ei liian pelottava, mutta ei myöskään liian ennalta-arvattava.

Seuraava leffa oli Yoga Hosers, jossa oli Johnny Depp, hänen tytär ja ex-vaimonsa ja monia muita tuttuja naamoja, mutta itse leffa oli aivan liian överi, sain siitä päänsäryn. :D Huonoja juttuja ja braatvurstinatseja (kyllä). En tykännyt. Päänsärystä enkä leffasta.

Illan vika leffa oli High-rise. Myönnän menneeni katsomaan tätä vain Tom Hiddlestonin vuoksi. Traileri ei vaikuttanut kovin hyvältä, eikä se sitä ollutkaan. Kertoi ihmisten elämästä pilvenpiirtäjässä, yhteiskunnan luokkaeroista. Aivan liian pitkä ja tylsä ja teki mieli lähteä kesken kaiken pois.

Sitten seuraava päivä. Otin lauantaina parin tunnin päiväunet, jotta jaksaisin illalla valvoa. Mussa ei ole oikein yökyöpelin vikaa. Läksin keskustaan yhdeksäksi. Törmäsin tuttuihin ja heidän kanssaan vallattiin yhdeltä riviltä seitsemän paikkaa, joista kahta varattiin juuri ja juuri leffan alkuun kerenneille kavereille.

Klo 21 alkoi Let me make you a martyr. Tämän halusin nähdä Marilyn Mansonin takia. Huumeita ja kuolemaa ja Manson palkkamurhaajana. Oli ihan ok, kiva lopputwist. Ennen leffaa toinen ohjaajista tuli moikkailemaan yleisöä ja leffan jälkeen oli Q&A.

Päästessäni jonottamaan seuraavaa leffaa, ulottui jono jo ulko-ovelle asti parin mutkan saattelemana. Loppuunmyyty näytös kuten edellinenkin. Yksikseni kävin katsomassa klo 23.20 alkaneen Arrivalin. Se on tulossa ensi kuun alussa leffateattereihin joka tapauksessa, mutta tällä tavoin näin sen aikaisemmin ja halvemmalla. Kunnon hyvä scifipätkä, jossa yritettiin kommunikoida avaruusolentojen kanssa ja selvittää niiden tarkoitusperiä. Tämä oli viidestä nähdystä leffasta paras ja se voittikin yleisöäänestyksen. Esitys oli tosin vähän turhan myöhäinen, elokuvan aikana väsytti ihan älyttömästi ja kotona olin vasta kahdelta.


Oon vaikka kuinka monta kertaa käynyt Night Visionsissa, mutta vain katsomassa leffan tai kaksi. Nyt viisi! Huhhuh! Ostin liputkin ilman mitään tietoa aveceista, mutta onneksi sattui tuttuja neljään leffaan viidestä. Tai oli vikassa leffassakin yksi tuttu, mutta ei päädytty istumaan vierekkäin.

Kaikkien näiden vuosien Night Visioneista parhaiten on jäänyt mieleen viime kerran Deathgasm, kuin kova! Suosittelen! Burying the Exkin on jäänyt mieleen, mutta lähinnä Alexandra Daddarion takia.

Myönnettäköön, että oon melko huono katsomaan kauhuelokuvia. Kevyemmästä päästä valikoin nuokin edellä mainitut viisi elokuvaa. Goresta en tykkää ollenkaan. Veri ja suolenpätkät eivät tee elokuvista kauhua, se tekee niistä vain ällöttäviä. Psykologinen kauhu toimii paljon paremmin ja jos satun katsomaan kauhuleffoja, teen sen mieluiten päivänvalossa. Pimeään aikaan suojana toimii peitto, muut ihmiset, sormien välistä tirkistely tai katsominen telkkarin ohi. Olen vähän nössö. :')

perjantai 11. marraskuuta 2016

Chernobyl 6.11.2016

Heräsin ensimmäistä aamua hotellin vuoteesta Kiovasta. Ah, nukkuminen vieraassa pedissä! En siis pidä ollenkaan hotellien liian isoista jättimäisistä muhkutyynyistä. Oli omaa lyttytyynyä ikävä. Heräilin ihan koko ajan. Meillä oli vain yksi jättipeitto, joten siihenkin heräiltiin, kun toinen käänsi kylkeä ja veti peittoa tms. Oltiin molemmat jo 6.30 hereillä ja mentiin heti seiskaksi aamupalalle. Ja huh, oli kyllä kaunein ja monipuolisin hotelliaamiainen ikinä!

Hetki ehdittiin vielä hengata huonessa kunnes lähdettiin Itsenäisyysaukion vieressä olevalle meeting pointille kahdeksaksi. Meillä oli varattuna SoloEast Travelin päiväretki Chernobyliin. Ennen puolta yhdeksää saatiin kaikki paikalle ja lähdettiin matkaan. Meitä lähti kaksi minibussillista, joissa kummassakin 9 turistia, mutta noin muuten päivän aikana törmättiin toiseen ryhmään vain pari kertaa. Meidän oppaana oli Daria. Ensimmäisen puolen tunnin päästä pysähdyttiin bensikselle vessaan ja samalla pystyi ostamaan snäkkiä päivälle, jos sitä kaipasi. Meillä oli luvassa ruokaa vain puolen päivän aikaan ja vasta illalla klo 19 aikaan oltaisiin takaisin Kiovassa.

Kahden tunnin automatkalla katsottiin suurin osa Chernobyl-dokkarista, jonka tosin olin katsonut jo aiemmin kotona, pätkä TopGear-jaksoa, jossa ne vieraili Chernobylissä, säteilystä ja sen määristä kertovaa settiä (päiväretkestä Chernobyliin saa vähemmän säteilyä kuin kahden tunnin lentomatkasta) ja musavideo, joka kertoi onnettomuudesta ja oli kuvattu Pripyatissa.

Vajaassa parissa tunnissa tultiin ensimmäiselle check-pointille, jossa meidän passit ja laukut tarkastettiin. Tästä siis alkoi 30 km halkaisijaltaan oleva exclusion zone. Oli tarkat määräykset ketä pääsee sisään ja mitä saatiin tehdä. Ryhmässä vähintään yhden hengen tuli olla valtion työntekijä, kuten meidän opas oli, ja kolmelle eri check-pointille tuli jättää paperi, jossa kerrottiin missä kaikkialla käytäisiin, eikä missään muualla saanut käydä. Yksi kopio tästä tuli olla oppaalla itsellään. Päällä tuli olla peittävät vaatteet - pitkät hihat, pitkät lahkeet, hyvät kengät (avoinaisilla kengillä ei ollut paikalle mitään asiaa). Sitten oli näitä itsestäänselvyyksiä, että älä syö marjoja tms tai juo järvestä tai kaivosta, älä vie exclusion zonelle eläimiä tai ota niitä sieltä mukaasi ja niin edelleen.

Ensimmäinen pysähdys oli aika nopeasti, kun nähtiin villihevosia. Valtio oli ne sinne heittänyt. Mutta eikö just sanottu, ettei sinne saa viedä eläimiä...? Valtio tahtoo tutkia miten säteily vaikuttaa hevosiin. Käytiin katsomassa kansantaloa ja siinä vieressä olevaa taloa, jossa asui rikas perhe, koska niillä oli kaksi autoa. Molemmat siinä pihalla, juuri siinä kunnossa kuin niiden voikin ajatella olevan 30 vuoden jälkeen. Kulkukoiria oli tosi paljon, Pripyatia lukuun ottamatta niitä ilmestyi aina jostain, kun autosta poistuttiin. Hyvässä lihassa näyttivät olevan ja kaikki ystävällisiä, tulivat nuuhkimaan, mutta rapsuttelua ei suositeltu. Paikalliset jättävät niille ruokaa, että eivät ihan kuihdu ja kuole. Pysähdyttiin Chernobylin kaupungin kivimerkille, kansantalolla, useille muistomerkeille, käveltiin läpi muistomerkkiryppään, jossa oli jokaisen evakuoidun kaupungin nimet.






Meillä oli klo 12 lounas paikallisen majapaikan ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon. Soppaa, jossain sienimössössä paistettua perunaa, pihviä, leipää, kasviksia, omena, joku paikallinen joulutorttua muistuttava asia. Istuttiin samassa pöydässä meidän ryhmän amerikkalaisen miehen kanssa, oli kuulemma myynyt firmansa, jonka jälkeen hän oli tän vuoden vaan matkustellut.

Käytiin toiminnassa olevassa kirkossa, jossa sunnuntaisin myös vihkimisiä toimitetaan, ja totaalisen kämäsessä kaupassa, josta opas sanoi, että kovin neuvostotyylinen on ja henkilökunnan avuliaisuus tai törkeys riippuu täysin kuka on työvuorossa. Nähtiin patsas niille, jotka olivat ensimmäisenä sammuttamassa paloa ja jotka kaikki kuolivat melkoisen nopeaan tahtiin. Patsaassa luki "Heille, jotka pelastivat maailman."



Käytiin vasta vajaa kolme vuotta turisteille avoinna olevassa salaisessa kaupungissa Chernobyl 2:ssa, jossa oli kaksi valtavaa satellittia, jolla aikoinaan Neuvostoliitto tutki, ettei vaan USAsta ole ohjuksia tulossa heitä kohti. Oli ihan oikeasti valtavat rakennelmat, isompi puoli kilometriä pitkä. Jos noi haluaa nähdä niin tiedoksi, että suunnitelmissa on satelliittien purku seuraavan kolmen vuoden aikana. Chernobyli 2:ssa asui ihmisiä ja he saivat vapaasti kulkea miten lystäsivät, mutta ketään ulkopuolisia ei saanut paikalle päästää. Jos halusi muualla asuvien sukulaisten ja/tai ystävien kesken aikaa viettää, oli lähdettävä ulos kaupungista. Alemmassa kuvassa Neuvostoliiton oma Setä Samuli.



Pysähdyttin päiväkotiin, oli ihanan creepyä! Siinä pihassa opas kertoi puun alla olevan hotspotin, eli kohdan, jossa oli enemmän säteilyä. Automaattisesti oletin, että sellaiset kierretään kaukaa. Eikä mitä, geigermittari esiin ja siihen viereen ottamaan lukemaa. Toinen hotspot oli ihan päiväkodin vieressä puun alla. Kierrettiin ja otettiin päiväkodista kuvia, niistä kerrossängyistä olinkin nähnyt kuvia jo aikaisemmin.





Ajettiin reaktoreille. Oltiin 270 metrin päässä reaktori nelosesta ja 150 metrin päässä uudesta sarkofagista, saatiin kuvata vain niiden kahden suuntaan. Vanha sarkofagi rakennettiin kestämään 30 vuotta ja uusi on ihan juuri valmis. Tämän kuun lopussa siirtävät sen reaktorin ylle ja sen on tarkoitus kestää seuraavat sata vuotta. Olin tosi tyytyväinen, että pääsin näkemään molemmat! Ja ajoituskin oli loistava - matkan jälkeen luin matkanjärjestäjän sivuilta, että 12.-29.11. vierailijat eivät saa saapua lähelle reaktoreita, koska siellä valmistaudutaan sarkofagin siirtoon ja paikalla vierailee Ukrainan valtaapitäviä sun muita tärkeitä ihmisiä.

Exclusion zonellahan siis työskentelee tuhansia ihmisiä. Esimerkiksi uuden sarkofagin parissa työskentelee 200 henkeä. Meille kerrottiin, että reaktorin läheisyydessä työskentelevillä on sydämen päällä laite, joka mittaa säteilyä ja kun se ylittää tietyn tason, ei työntekijän tarvitse työskennellä enää koko loppuvuonna. Työntekijät eivät asu exclusion zonella, mutta siellä kyllä asuu porukkaa, viime vuoden heinäkuun luku oli 142, puolet asuu Chernobylissä ja loput kymmenessä kylässä suht puhtaalla alueella.





Seuraava kohde: Pripyat! Ensin pysähdyttiin Pripyatin kaupungin kivikyltille, ennen punaista metsää. Onnettomuuden pahin laskeuma osui tuohon metsään, ja vaikka puusto tuhottiinkin ja kolmea  puuta lukuun ottamatta kaikki metsän puut ovat siis alle 30 vuotta vanhoja, on se silti yksi Chernobylin saastuneimmista alueista. Tie Pripyatiin meni punaisen metsän läpi. Geigermittari alkoi vinkua jopa bussissa kauheita lukemia. Äkkiä lävitse, vrrrum! Kaupunki oli ehtinyt vain 16 vuoden ikään ennen onnettomuutta ja se oli rakennettu eritoten reaktoreissa työskenteleville ja heidän perheilleen. Se oli myöskin rakennettu todistamaan, että on täysin turvallista asua ydinvoimalan vieressä. Oh the irony.




Sitten itse kaupunkiin. Jalkauduttiin pidemmäksi aikaa. Käytiin järvellä ja kahvilassa, mittailtiin hotspotteja, nähtiin kaupunkia ulkopuolelta kuten ravintolaa ja hotellia. ja urheilukenttää. Käytiin kulttuuritalolla, jossa oli progapandahuone, oli teatteri, disko ja liikuntasali. Liikuntasalista satuin katsomaan ulos ja maailmanpyörän. Opas sanoikin, että varmaan arvaattekin minne mennään seuraavaksi.




Study, study, study! -Lenin




Eniten olin odottanut maailmanpyörän näkemistä. Oli jotenkin epätodellista. Kuvia kuvia kuvia! Huvipuisto olisi auennut toukokuun alussa, joten näin ollen sitä ei koskaan ehditty avata. Siellä ruostuivat maailmanpyörän lisäksi törmäilyautot, keinut ja karuselli.









Seuraavaksi siskon eniten odottama paikka: uimahalli. Vanhalla koululla ei saatu mennä sisäpihalle, sitä ei oltu saatu puhdistettua ja se oli hyvin saastunut. Kaasunaamareita täynnä olevassa huoneessa kuvattiin elokuvaa, joten palattiin sinne myöhemmin uudestaan. Kaasunaamareilla ei ollut onnettomuuden kanssa mitään tekemistä, niitä oltiin käytetty harjoituksessa. Koska aikaa oli hippasen jäljellä, päästiin vielä näkemään paikallinen vankila ja paloasema.




Alkoi pikkuhiljaa hämärtää ja nyt olikin kierros lopussa. Ensimmäisellä/viimeisellä check-pointilla, riippuen mistä päin katsoo, oli säteilykontrolli, radiation control. Päästiin kaikki läpi. Opas kertoi jääneensä siinä kiinni kolme kertaa, kaikilla kerroilla riitti kenkien pesu.


Kaksi tuntia ajettiin takaisin Kiovaan. Ajoittain pelotti, kovin huoletonta ajoa tuo paikallisten meno näytti olevan. Lähdetään ohittumaan ilman minkäänlaista näkyvyyttä ja turvaväli tuntui olevan täysin tuntematon käsite.

Oltiin seiskan pintaan takaisin Kiovassa. Pääkadulla ostettiin tuliaiset itsellemme. Ostan jokaisesta vierailemastani maasta magneetin, niin nytkin. Käytiin hotellin viereisessä kiinalaisessa syömässä ja  jälkeen päästiin kömpimään takaisin hotellihuoneeseen. Mulla meni vielä aikaa kirjoittaessani päiväkirjaa eli vihkoa, jonka otan aina ulkomaille mukaan, ettei mitään vain unohdu ja siitä on sitten hyvä kirjoittaa asioita blogiin/journaliin.

Suosittelen kyllä ihan täysiä tuota SoloEast Travelin retkeä Chernobyliin, oli kyllä semmoinen kokemus! Äärimmäisen mielenkiintoista ja jännää ja informatiivista.

---

Sorry these Ukraine posts were only in Finnish. Kiev was a nice city, but what I enjoyed the most was the day trip to Chernobyl. Very informative, interesting and exciting. The trip was organized by SoloEast Travel. 5/5 would go again! When the disaster happened mom was pregnant with me. When I asked her about it she said there was no panic in Finland back then, but I guess everyone was equally badly informed about it.